Sukuni varjoissa- maalauksia esivanhemmista
Istun työhuoneellani ja katselen maalauksia, jotka olen maalannut 2010-luvun alkupuolella. Aikoinaan katselin heitä paljon haalistuneista mustavalkoisista valokuvista ja nyt he katsovat minua takaisin maalauksistani. Kun aloitin tämän maalaussarjan, ajattelin tekeväni näköiskuvia edesmenneistä sukulaisistani. Jo ensimmäisten siveltimenvetojen kohdalla huomasin, ettei kyse ole vain tunnistettavasta yhdennäköisyydesta, siitä mikä liitetään perinteisiin muotokuviin – vaan sukuni menneisyyden kohtaamisesta syvemmällä tasolla. Ja katsomisesta kohti niitäkin asioita, joita ei haluaisi nähdä. Nämä maalaukset ovat yritys tehdä näkyväksi myös näitä varjoja.
Maalasin useita äiti ja lapsi -maalauksia. Aluksi vain pintoja ja muotoja. Sitten kehoja. Valoisia alueita, tummia nurkkauksia. Monilla kasvoilla hieman tyly sulkeutunut ilme. Katseita, jotka kiertävät toistensa ohi. Läheisyyttä, jota ei ehkä koskaan ollut, mutta jota paljon kaivattiin. Maalasin lapsia jotka oppivat olemaan kilttejä, hiljaa tai näkymättömiä.
Tämän maalauksen nimi on Lähtö Impilahdelta. Maalatessani kuvittelin, mitä nämä sotien jälkeisen ajan äidit ehkä kantoivat. Nämä sotien jälkeisen ajan muovaamat äidit olivat monesti hiljaisia, väsyneitä ja kovettuneita. Turvallinen lapsuus ei tuolloin ollut itsestäänselvyys eikä ylisukupolvinen periytyvä turvattomuus ole meillekään vieras.
En etsi näissä maalauksissa syyllisiä. Näissä maalauksissa etsin tapoja ymmärtää mistä olen tullut – ja mitä voin jättää taakse. Ne ovat kuvia kivusta ja kaipauksesta. Toivosta että minä voisin nähdä omat lapseni heidän ehdoillaan. Vaikeaa se on, mutta onko minulla muita vaihtoehtoja jos haluan jättää taakseni sen että suvussani lasta ei nähty.
Maalausta on turhaa koittaa selittää liian auki. Vähän kuitenkin tahdon kertoa. Jokaisessa suvussa on tarinoita, joita kerrotaan sekä niitä joista vaietaan. Sota on yksi suuri asia, josta kaikki isovanhempani joutuivat selviytymään. Sota on jättänyt moniin sukuihin väkivallan kierteen, jota ei osattu katkaista. Kun lapsena kysyin ukkini rintapielessä olevista prenikoista, hän sanoi että tappoi paljon ihmisiä. Pappani on puolestaan perheelleen vaiennut sodasta, puhunut siitä vain miesten kesken. Tässä maalauksessa on mummoni ja pappani. Jossain vaiheessa, kun ajattelin teoksen olevan jo olla valmiina se alkoikin vaatia jotain. Maalasin tuon vihreän nauhamaisen viivan, joka sitoo kuvan elementit ja henkilöiden kohtalot yhteen ja antaa myös toivon.